Suomen jouluruokaperinteet muotoutuvat 1800-luvun kuluessa
Koko kansaa yhdistävää jouluperinnettä ei Suomessa vielä 1800-luvulla ollut. Yleistä koko maassa oli kuitenkin lihan tarjoilu kuivattuna, savustettuna tai paistettuna. Liha oli joko nautaa, lammasta tai sikaa. Suomessa vietettiin syksyisin 1800-luvulle asti sadonkorjuujuhlaa eli kekriä, jonka tavat siirtyivät pikku hiljaa joulun perinteiksi. Kekriin liittyi muun muassa runsas syöminen ja juominen; mässäilyllä ja ryyppäämisellä varmistettiin tulevan vuoden sato.
Nykyisen joulupöydän kunkku – kinkku – ei ole aina ollut pääosassa jouluaterialla: vielä 1800-luvulla se oli ennemminkin vauraan säätyläistön herkku. Vaurastumisen myötä kinkku päätyi myös tavallisen kansalaisen joulupöytään 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Todennäköisesti kinkku on kahden eri perinteen sekoitus, sillä säätyläistön tapana oli tuoda joulupöytään kokonainen sianpää, kun taas kansan tapa oli nauttia paistettua takajalkaa.
Jouluruoka huuhdeltiin alas runsaalla määrällä olutta, sillä maito oli 1800-luvun Suomessa talvella harvinainen herkku. Huonon ravinnon vuoksi lehmät eivät tuottaneet maitoa talvisin. Jouluryypyn uskottiin siunaavan sadon, ja olutta tarjottiin kaikille – myös lapsille sekä hevosten heinille. Koska maito oli herrojen herkku, oli maitoon keitetty riisipuuro 1800-luvulla vain säätyläistön jouluruoka. Köyhempi väki söi kaura- tai ohraryynipuuroa. Mantelin piilottaminen joulupuuroon omaksuttiin Ruotsista ensiksi kaupunkilaiskodeissa. 1900-luvulla siitä oli kuitenkin tullut jo kaikkien suomalaisten joulurituaali. Ennusmerkkien piilottaminen ruokiin (kuten papujen ja kolikoiden) on lähtöisin keskiajan eurooppalaisista perinteistä; mantelin löytäjälle oli luvassa onnea ja menestystä koko seuraavaksi vuodeksi. Kun kuljetuskustannukset 1800-luvun lopulla pienenivät höyrylaivojen yleistymisen myötä, saattoivat vaatimattomatkin taloudet ostaa joulupöytäänsä manteleita, pähkinöitä sekä kuivattuja hedelmiä. Talonpoikaistalouksissa alettiinkin syödä jouluisin rusina-, luumu- tai sekahedelmäkeittoa samoihin aikoihin.
Kala on pitkään kuulunut suomalaisen ruokapöytään, mutta tuoretta kalaa ei ollut aina saatavilla, etenkään talvisin. Erityisesti maan itä- ja pohjoisosissa käytettiin kalan säilömisessä apuna hapattamista. Särkiä, ahvenia, lahnoja ja säyneitä hapatettiin, suolattiin ja laitettiin puuastioihin säilymään. Nykyinen graavilohi sana on muistona haudatusta hapanlohesta. Lipeäkala oli erityisen suosittua Länsi-Suomen talonpoikien keskuudessa. Katolisena aikana lipeäkala oli joulun paastoruokaa, joka valmistettiin kuivatusta turskasta, seitistä tai koljasta. Kuivattu kala pehmennettiin esimerkiksi koivun tuhkasta valmistetussa potaskassa, lipeöimällä. Sota- ja pula-aikana lipeäkala oli kinkun sijasta joulupöydän keskipiste. Lipeäkala jakaa mielipiteet, mutta nykyään paluun joulupöytiin tehneeseen lipeäkalaan käytetään Suomessa pääasiassa kuivattua molvaa.
Loota, loora (ruots. låda) eli lanttu- tai perunalaatikko ovat joulupöydässä melko uusia tulokkaita, sillä peruna levisi kansan keskuuteen vasta 1800-luvulla. Porkkanalaatikko saavutti suosiota vasta 1930-luvulla. Rosollia valmistettiin säätyläisperheissä jo 1700-luvulla. Aluksi rosolliin käytettiin perunoita, hienonnettua sipulia ja suolasilakoita. Myöhemmin siinä alettiin käyttää myös punajuurta, porkkanaa, suolakurkkua, omenaa, silliä, suolaa ja valkopippuria.
Piparkakut saapuivat keskiajan Eurooppaan ristiretkien myötä idästä ja siirtyivät myöhemmin 1600-luvulla myös Ruotsiin, josta sadan vuoden viiveellä suomalaisiinkin jälkiruokaperinteisiin. Kuitenkin piparkakkuja alettiin valmistaa kotikeittiöissä vasta 1900-luvulla. Jouluglögi on suomalaisessa joulupöydässä varsin uusi tulokas, sillä maustettua juomaa alettiin tarjota vasta 1960-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti